Kun minulle tarjottiin mahdollisuutta kirjoittaa itselleni kirje tulevaisuuteen, ajattelin ensin, pitäisikö minun vain kieltäytyä. Tällä hetkellä olen nimittäin sellaisessa elämäntilanteessa, etten tiedä, miltä arkeni näyttää kuukauden kuluttua, saati sitten vuoden tai viiden päästä.
Valmistuin juuri korkeakoulusta ja ensimmäistä kertaa sitten peruskoulun en menekään syksyllä enää opiskelemaan. Muutin pois kotikaupungistani Oulusta, jossa olen koko elämäni asunut. Perustin toiminimen ja päätin hypätä täysipäiväiseen yrittäjyyteen.
Vaikka muutokset ovat kieltämättä isoja, toisinaan minusta tuntuu, että ihmiset ympärilläni jännittävät tilannetta enemmän kuin minä itse. Osa vaikuttaa olevan suorastaan peloissaan. Kysymykset, kuten “mikä on varasuunnitelmasi, jos et löydäkään asiakkaita uudesta kaupungista?” tai “eikö olisi turvallisempaa vain hakea palkkatöitä?” ovat varmasti relevantteja, mutta kannustavia ne eivät ole.
Uskon, että epäilijöiden kyselyt tulevat hyvästä paikasta, halusta auttaa ja huolehtia. Ihmiset, etenkin läheiset ovat luonnollisesti kiinnostuneita kuulemaan ajatuksistani ja suunnitelmistani tulevaisuuteen. Samalla en voi kuitenkaan olla miettimättä, kuinka paljon yhteiskunnasta kumpuavat paineet vaikuttavat kyseenalaistaviin asenteisiin.
Valtion nuorisoneuvoston vuonna 2025 teettämän Nuorisobarometrin mukaan 15–29‑vuotiaat nuoret kokivat eniten paineita työhön ja opintoihin liittyvistä asioista. Tutkimuksen mukaan moni nuori koki epävarmuutta ja turvattomuutta yhteiskunnallisten odotusten sekä yhteiskunnan asenne- ja arvoilmapiirin vuoksi.
Uskon, että paineita lisää ennen kaikkea se, että nuorten odotetaan aikuistuvan liian varhain. Itsensä etsimistä ja asioiden kokeilua ei arvosteta läheskään samalla tavalla, kuin tavoitteellista ja määrätietoista puurtamista. Jokaisella pitäisi olla jokin suuri unelma tai suunnitelma sekä tietysti varasuunnitelma ja vielä senkin varasuunnitelma. Eniten kehuja saavat ne, joilla oma haaveammatti on ollut selvänä jo eskarista asti. Haahuilua sen sijaan pidetään laiskana ja tarpeettomana ajanhukkana.
Todellisuudessa suvantovaiheet kuuluvat useimpien ihmisten elämään. On ihan tavallista, jos seuraava askel ei ole vielä selvillä ja nykyinenkin on hieman haparoiva. Aikalisän ottaminen, väärään suuntaan lähteminen tai uhkarohkea uravalinta voivat olla joskus kaikista parhaimpia päätöksiä. Itselleni on vasta ihan viime vuosina kirkastunut, millaisia juttuja haluan elämässäni tavoitella. Oivallukset ovat syntyneet nimenomaan uusia asioita kokeilemalla ja toteamalla, etteivät ne olleetkaan minua varten.
Viiden tai kymmenen vuoden kuluttua minun ei tarvitse olla johtotehtävissä, lentää business-luokassa tai omistaa suurta sijoitussalkkua. Toivon, että elän silloin tasapainoista arkea, jossa saan kokea onnen ja merkityksellisyyden tunteita. Olisin tyytyväinen, jos minulla olisi koti, jonka seinät saisin maalata ja jaloissa pyörisi koira, jota saisin lenkittää. Ja saisin rauhassa kokeilla, harhailla ja vaihtaa suuntaa vielä silloinkin, jos se tuntuu tarpeelliselta.
